Marraskuisia hommia - englannin työpajasta suomalaisiin säveliin

Marraskuu on ollut melko kiireinen - niin omien tekemisteni puolesta kuin kirjastolla muutenkin. Kuun alkupuolella kiirettä aiheuttivat erityisesti kirjaston avointen ovien päivä ja vuoden kirjasto -juhlallisuuksien järjestäminen. Avointen ovien päivänä en ollut paikalla, mutta vuoden kirjasto -juhlaan osallistuin. Minua pyydettiin valmistelemaan sinne lauluesitys, joten lupasin esittää juhlassa Pirkanmaan maakuntalaulun "Kesäpäivä Kangasalla". Juhlapäivä oli 11.11. ja pitkän lämpimän jakson jälkeen se oli ensimmäinen oikea syyspäivä. Vettä tuli kuin aisaa ja tuuli puhalsi - onneksi pakkasin elokuussa mukaani goretexit ja Hai-saappaat! Niinpä saavuin juhlapaikalle upeaa, suomalaista syystyyliä esitellen (oli minulla mukana juhlavaatteet, jotka puin kirjastolla, vaikka mietinkin, että tuulipuku ja kumisaappaat olisivat tuoneet esitykseen eksoottista lisäarvoa). Laulu ja muut juhlallisuudet sujuivat hyvin, "Fran Galović"ista tuli virallisesti Kroatian vuoden kirjasto ja sitten syötiin kakkua!

Ohjelmassa oli muun muassa kansanmusiikkia Podravinan alueelta (missä Koprivnicakin sijaitsee).

Kirjaston henkilökunta vastaanottamassa palkintoa.

Vuoden kirjaston onnellinen johtaja. Kuva: Knjižnica i čitaonica “Fran Galović”

Kirjastolaisia (entisiä ja nykyisiä) kaakun äärellä. Kuva: Knjižnica i čitaonica “Fran Galović”

Juhlallisuuksien jälkeen oli aika palata kotiin valmistelemaan englannin kielen työpajaa, jonka pidin viime viikolla. Työpaja järjestettiin paikallisen vammaisjärjestö Bolje Sutran tiloissa ja tarkoitus oli opettaa englannin alkeita aikuisille, joilla ei ole juurikaan mahdollisuuksia opiskella englantia. Etukäteen ryhmän taitotasoa tiedustellessani minulle sanottiin, ettei kukaan osaa yhtään englantia ja toivomuksena oli käydä läpi ihan perusjuttuja tervehdyksistä ja esittäytymisestä lähtien. Valmistelin tunnin, jossa lähdetään liikkeelle aakkosista ja opetellaan sitten sanomaan hyvää huomenta, hyvää päivää ja niin edelleen. No, itseasiassa ryhmä kyllä osasi jo kaikki asiat, mitä minun oli tarkoitus opettaa. Näin ollen työpaja tuntui omasta mielestäni hieman turhalta, mutta kävimme kuitenkin kaikki asiat läpi ja kenties siinä joku oppi jotain uuttakin. 

Nämä "opittiin" ja aika paljon muutakin.

Työpajalaiset olivat innokkaita ja keskustelua käytiin niin kroaatiksi kuin englanniksi (ja vähän suomeksikin).

Lopuksi puhuimme (yleisön pyynnöstä) hieman suomen kielestä ja kulttuurista ja minua pyydettiin myös laulamaan. Lauloin sitten jälleen "Kesäpäivä Kangasalla" - se kun oli sattuneesta syystä hyvässä muistissa. Lopputulemana kaikki olivat kuitenkin ilmeisen tyytyväisiä työpajan antiin, mikä lienee pääasia. Jos olisin tiennyt ryhmän oikeasti osaavan jo englannin perusteet, olisin toki valmistellut tunnin eri tavalla. Mutta minkäs teet! Improvisaatiotaidot ainakin kehittyivät.

Tällä viikolla olivat vuorossa viimeiset julkiset esiintymiseni: yhteisluento kollegani Petarin kanssa kirjastolla otsikolla "Finnish society and libraries - Finnish-Croatian perspectives" sekä suomalaisen musiikin ilta Pixelissä. Erityisesti luento oli minulle (ja Petarille) melkoinen stressin lähde ja väänsin esitystä edellisiltana aamuyöhön asti. Petarilla oli valmisteluun vielä vähemmän aikaa, joten hän kursi oman osuutensa kokoon enimmäkseen luentopäivänä. Luentomme oli osa "Koprivnička Agora" -kulttuuri- ja koulutusohjelmaa, johon kuuluu muun muassa kerran kuussa järjestettäviä yleisöluentoja eri aiheista. Dijana ehdotti yhteisluentoa sen vuoksi, että Petar oli viime kuussa Suomessa kymmenen päivän vierailulla, Grundtvig-apurahalla hänkin. Hän vietti suurimman osan ajasta Helsingin kirjastoissa, mutta vieraili myös Sastamalassa, Tampereella ja Ylöjärvellä. Dijana halusi meidän tekevän jonkinlaista vertailua Suomen ja Kroatian kirjastoista.

Minun osuuteni käsitteli lähinnä Suomen yhteiskunnan ja yleisten kirjastojen historiaa ja kehitystä nykypäivään asti, kun taas Petar näytti paljon valokuvia ja puhui siitä, mitä näki ja minkälaisen käsityksen sai vierailunsa aikana Suomen kirjastojen nykytilasta. Kokonaisuus oli mielestäni onnistunut, joskaan en ymmärtänyt Petarin osiosta saati loppukeskustelusta paljoakaan, kun ne käytiin kroaatiksi. Sain sitten kuulla tiivistelmän seuraavana päivänä. 

Dijana ja Ljiljana avasivat tilaisuuden jännittyneiden esitelmöitsijöiden odottaessa.

Suomen historia (erittäin pienessä) pähkinänkuoressa.


Yleisöä oli paikalla mukavasti (vaikka Petar toivoikin esiintymisjännityksestä johtuen, että paikalla olisi vain kirjastolaisia - ja niin taisin toivoa alunperin minäkin) ja he kuuntelivat kiinnostuneina. 

Esityksestä selvittyämme olimme tyytyväisiä ja helpottuneita - minä siitäkin syystä, että tämä oli viimeinen "virallinen" esiintyminen kirjastolla ja selviydyin siitä kunnialla. Onnistuin siis hoitamaan kaikki Grundtvig-suunnitelmaan kirjatut tehtävät ja mikään ei mennyt puihin! Tai itseasiassa jäljelle jäi vielä suomalaisen musiikin ilta Pixelissä, mutta sen valmistelu ja toteutus - niin kuin kaikki musiikkiin ja laulamiseen liittyvä yleensäkin - oli rentoa ja mukavaa.

Esitykseeni sisältyi Youtube-näytteitä suomalaisesta populaarimusiikista, minkä lisäksi lauloin ja soitin itse. Lainasin eräältä ystävältä (karvalakkimallisen mutta ihan toimivan) kosketinsoittimen, jolla pystyin harjoittelemaan ja jota käytin myös esityksessä. H-hetki koitti eilen ja mieltäni lämmitti kun paikalle oli saapunut niin paljon ystäviä ja kollegoita. Videot eivät ihmisiä kauheasti kiinnostaneet, joten en sitten näyttänytkään kovin montaa. Sen sijaan omaa musisointiani kuunneltiin mielenkiinnolla ja soitin muun muassa Jenni Vartiaista, Tehosekoitinta, Maija Vilkkumaata ja Haloo Helsinki!ä. Kiitos Suomen apujoukoille nuottien toimituksesta. :)

Esityksen jälkeen istuin ystävien kanssa ja mietin, miten äkkiä tämä syksy onkaan mennyt. Muutamaan otteeseen olen miettinyt, että parempi olisi ollut pysyä kotona Suomessa, mutta jälkeenpäin ajatellen en kyllä vaihtaisi päivääkään pois. Nyt kun lähdön hetki lähenee, olo on ristiriitainen: toisaalta odotan jo kotiinpaluuta ja sitä, että näen perheen ja kaikki ystävät. Toisaalta taas tuntuu haikealta jättää täkäläinen elämä ja varsinkin ihmiset näin pian. 

Joka tapauksessa maanantaina - Kaisan päivänä - alkaa viimeinen Kroatian viikkoni ja silloin luokseni lennähtää myös kauan odotettu nimipäivälahja: avomieheni Jussi. Pohdiskelin blogin alkupuolella, miten selviydymme näistä kolmesta kuukaudesta erossa ja nyt jäljellä onkin enää kolme päivää. Helppoa ei ole aina ollut, mutta selviydytty on puolin ja toisin niin hyvistä kuin huonoista päivistä. Nyt kun tietää toisen olevan kohta täällä, kolme kuukautta tuntuu hujahtaneen pikavauhtia. 

Mutta ennen kuin ajatukset kääntyvät lopullisesti kotiinpäin, edessä on vielä pari vierailua lähiseudun kirjastoihin ensi viikolla. Lisäksi raportointia odottaa pari marraskuista huviretkeä Zagrebin seudulle. Eräänä lauantaina vierailin kuvankauniissa pikkukaupungissa nimeltä Samobor ja ystäväni Riikan ollessa täällä kävimme seikkailemassa Medvednican kansallispuistossa ja ihailemassa maisemia Medvedgradin linnasta (jonka lopulta suurella vaivalla löysimme...). Mutta näistä enemmän ensikerralla!

Toiseksi viimeisen työpäivän fiiliksiä

Niin sitä ollaan huomaamatta ehditty jo elokuulle ja lähtö sen kuin lähestyy... Kuukauden päästä on ensimmäinen työviikko Koprivnicassa jo takana päin! Lähtövalmistelut ovat sujuneet epäilyttävän helposti ja tuntuukin, että olen unohtanut jotain oleellista. En viitsi tylsistyttää byrokraattisilla yksityiskohdilla, mutta sanottakoon sen verran, että tähän mennessä haastavinta on ollut tulkita Kroatian lähetystön kökköenglanninkielistä sähköpostia ja yrittää saada siitä selville, mistä dokumenteista minulla pitää olla mukanani viralliset, kroaatinkieliset käännökset anoessani tilapäistä oleskelulupaa. Anelu tapahtuu ilmeisesti Koprivnican poliisiasemalla, jonne minun pitää marssia ensitöikseni sinne asti päästyäni. Mutta ehkä kirjoitan tästä sitten, kun (jos) oleskelulupahärdelli on onnellisesti ohi. Saa nähdä, onko maan vastikään alkanut EU-jäsenyys vielä ehtinyt vaikuttaa maahantulokäytäntöihin.

Tällä hetkellä keskityn kuitenkin vasta töitten loppumiseen Sastamalassa, sillä ylihuomenna alkaa loma. Loman jälkeen lähden suoraan reissuun, joten olen sitten huomisen jälkeen kaikkiaan neljä kuukautta poissa täältä. Aika vaikelta tuntuu valmistautua niin "pitkään" poissaoloon. "Pitkään" siksi, että moni muu on ollut täältä välillä pois paljon pidempäänkin, eikä sitä ole arkisessa aherruksessa meinannut edes huomata. Epäilen, että omakin poissaoloni tuntuu lopulta hyvin lyhyeltä - ainakin muitten mielestä. Ja eiköhän se omastakin mielestäni ala tuntua lyhyeltä ainakin siinä vaiheessa, kun palaan taas tänne.

Työpöytäni, kertaalleen siivottu...

Joka tapauksessa siivosin pöytäni haikeissa tunnelmissa jo viime viikolla (mikä oli typerää, koska nyt se on jo aivan yhtä sekainen kun ennenkin ja pitää vielä huomenissa ennen lähtöäni raivata uudestaan), delegoin hommiani muiden osaaviin käsiin ja olen hyvästellyt työkavereita sitä mukaan, kun he ovat jääneet lomille niin, etteivät ehdi palata sorvin ääreen ennen kuin itse jään pois.

Nyt nokka todenteolla kohti syksyä. Vähintäänkin siinä mielessä, että kielen opiskeluun pitäisi todellakin jo aktivoitua! Pienenä sivuraiteena sanottakoon, että luen juuri Mia Kankimäen kirjaa Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin (vaikka pitäisikin lukea lähinnä sitä kroaatin oppikirjaa). Kirja on Kankimäen kertomus vuorotteluvapaasta, jonka aikana hän matkusti Japaniin tutkimaan tuhat vuotta sitten eläneen japanilaisen hovineidon, Sei Shōnagonin elämää. Luin, miten Kankimäki lähti matkaan kielitaidottomana ja muutenkin vähin tiedoin ja ajattelin, että kaikkea sitä ihmiset viitsivät tehdä. Sitten aloin miettiä hieman tarkemmin, että niin tosiaan... Jokseenkin samassa veneessä tässä taidetaan kuitenkin olla, vaikken nyt aivan historiallista tutkimusta olekaan menossa tekemään.

Mia Kankimäki - Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin (2013)

Asiakaspalvelussa pitäisi sen sijaan jotenkin pärjätä ja lupauduin myös puhumaan Kroatian kansalliseen kirjastokonferenssiin Grundtvig-ohjelmasta ja elinikäisestä oppimisesta suomalaisissa kirjastoissa (tämä kylläkin englanniksi, toivon. Jaiks, joka tapauksessa). Mutta tästä kaikesta voin panikoida sitten myöhemmin. Mia Kankimäki selviytyi hienosti Kiotossa (tai ainakin kirjan viimeiseen neljännekseen mennessä on selviytynyt, loppuratkaisu ei ole ihan vielä tiedossa), joten miksen minäkin selviytyisi Koprivnicassa!