Zadar 2/2, Merta ja vuoria - mitä muuta ihminen tarvitsee?

Kuten sanottu, perjantai-iltapäivänä erkanin kirjastoihmisistä ja lähdin kohti Zadarin vanhaa kaupunkia. Konferenssi oli noin 5 kilometrin päässä keskustasta, eräässä Borikin alueen rantahotelleista. Suurin osa Zadarin turistimajoituksesta sijaitseekin Borikissa, mutta itse halusin mahdollisimman keskustaan, jotta liikkuminen olisi helppoa. Konferenssin jälkeen oli takki tyhjä ja halusin selviytyä matkatavaroitteni kanssa keskustaan mahdollisimman pienellä vaivalla, joten tilasin taksin (joka maksoikin huikeat 30 kunaa, eli n. 4 euroa). Old Town Hostel löytyi helposti, joskin sinne kiipustaminen oli vähän vähemmän helppoa. Rahtasin painavia laukkujani kapeaa kierreportaikkoa ensin neljänteen kerrokseen vastaanottoon ja sitten viidenteen kerrokseen kahdeksan hengen huoneeseen, josta olin varannut pedin.

Istahdin sängyn reunalle, katselin ikkunasta kaupungin kattojen ylle ja takana olevat kolme konferenssipäivää kielitaidottomana alkoivat painaa. Konferenssin aikana minulta kyseltiin lähinnä (kymmeniä ja taas kymmeniä kertoja) viihdynkö Kroatiassa/Koprivnicassa/Zadarissa, minkä jälkeen alettiin puhua oikeista asioista kroaatiksi ja minä putosin siinä vaiheessa kelkasta. Olisi ollut ihan mielenkiintoista osallistua kirjastoaiheisiin tai muihin varsinaisiin keskusteluihin, mutta ymmärrän toki että tällaisia kokoontumisia on harvoin ja kaikilla oli paljon puhuttavaa tuttujen kollegoiden kanssa. En olettanutkaan, että siellä pahemmin englantia kuulee, mutta eristyneisyyden tunteeni kruunasi se, etten voinut edes soittaa kotiin kun langaton netti puuttui. Niinpä vanhan kaupungin hostelliin päästyäni olo oli kaikkea muuta kuin seikkailunhaluinen, ulkona satoi ja pitkästä aikaa koti-ikävä iski niin kovana, että itketti. Hetken hajoilun jälkeen päätin, että ei tässä nyt auta itku markkinoilla vaan ulos pitää lähteä, satoi tai paistoi. Se oli hyvä päätös.

Zadarin historia ulottuu parin tuhannen vuoden taakse ja kaupungista löytyy Rooman aikaisia raunioita. Kaupungin lähihistoria on - monien muiden kroatialaiskaupunkien tavoin - täynnä sota-arpia. Toisen maailmansodan päätteeksi liittoutuneet pommittivat kaupungin maan tasalle ja ahkeran uudelleenrakennuksen jälkeen suuri osa kaupungista tuhoutui jälleen 90-luvun alun sodassa. Tästä johtuen kaupunkikuva on monipuolinen ja rosoinen; sotatuhot on kyllä saatu korjattua, mutta keskellä vanhaa kaupunkia hienojen, Rooman aikaisten ja keskiaikaisten monumenttien välistä pilkahtelee Jugoslavian aikaisia, kulahtaneita kerrostaloja. Itse tykkäsin tästä vaihtelevasta maisemasta. Alla oleva kuvasarja on koko viikonlopun ajalta, mistä johtuu yllättävä vuorokauden ajan ja säätilojen vaihtelu.

Zadarin vanha kaupunki sijaitsee niemessä ja sinne pääsee kävelysiltaa lahden yli. Kuva on otettu vanhan kaupungin muurilta uuden kaupungin puolelle.

Yksi vanhaan kaupunkiin johtavista porteista.

Jonkun isänmaallisen parveke.

Rooman aikainen uhripaikka. Maassa oli kouru, jota pitkin eläinuhrien veri kuulemma valui...

Suuntasin hostellilta kaupungin läpi suorinta tietä meren rantaan Zadarin kuuluisien taideteosten, meriurkujen ja aurinkotervehdyksen äärelle. Siitä se olo sitten alkoikin hiljalleen parantua ja seikkailumieli palailla. Niin meriurut (morske orgulje) kuin aurinkotervehdys ovat zadarilaisen arkkitehti Nikola Bašićin käsialaa. Meriurut rakennettiin vuonna 2005, kun Zadarin kaupunki halusi uudistaa toisen maailmansodan jälkeen rantaan rakennettua tylsää ja harmaata betonibulevardia. Urut olivat maagiset. Ne muodostuvat rantaan rakennetuista marmoriportaista, joiden sisällä on "urkupillejä". Kun tuulee ja aallot vyöryvät portaille, vesi menee pilleihin ja urut soivat. Ne on kuulemma viritetty soimaan dalmatialaisen kansanmusiikin, klapan, harmonioita mukaillen.

Meriurut

Meriurkujen vieressä on edellisessä kirjoituksessa mainittu aurinkotervehdys (pozdrav suncu), lasista ja aurinkokennoista rakennettu valotaideteos, joka syttyy joka ilta auringonlaskun aikaan. Aurinkotervehdys on valoshow, astronominen kalenteri ja aurinkovoimala, joka tuottaa tarpeeksi sähköä valaisemaan Zadarin rantabulevardin joka ilta. En osaa selittää sen paremmin, mutta hieno se on. Ja liukas: ihmisiä pyllähteli siellä ja täällä!

Aurinkotervehdys kerää turistit paikalle joka ilta auringonlaskun aikaan.

Varsinainen valoshow käynnistyy auringonlaskun jälkeen. Palasin myöhemmin paikalle sitä katsomaan.

Meriurkuja aikani kuunneltuani kävelin rantabulevardin päästä päähän ja muistin taas, miten paljon rakastan merta. 

Rannalta löytyi kohtalotoveri, toinenkin yksinäinen, jolle meri näytti tuovan lohtua.

Myöhemmin hostelliin palattuani olin jo huomattavasti paremmalla mielellä ja sain vielä Tampereen tukikohdan Skypen päähän. Kaiken tämän lopputuloksena olin illan päätteeksi päässyt täysin yli iltapäivän onttoudesta. Ehkä tästä "vaikeuksien kautta voittoon" -tunteesta johtuen Zadarin viikonloppu muotoutuikin lopulta tämän reissun tähänastiseksi kohokohdaksi.

------------------------------------------

Lauantaiksi oli luvattu huonoa ilmaa ja sunnuntaiksi hyvää, joten päätin kysyä pomolta Koprivnicasta, voisinko palata vasta maanantaina. Nyt kun aloin viihtyä Zadarissa, en halunnut, että ainoa aurinkopäivä kuluisi bussin kyydissä. Dijanalle tämä järjestely sopi ja hostellissa oli tilaa, joten varasin sieltä ylimääräisen yön. Lauantai-aamuna suuntasin arkeologiseen museoon ajatellen, että sadepäivä kuluu museokierroksen merkeissä. Sinne kävellessäni kuitenkin tajusin että hetkinen, ihan hieno ilmahan täällä on! Aurinko paistoi, eikä sateesta ollut merkkiäkään. Päätin tehdä museossa pikakierroksen esihistoriasta keskiajalle, minkä jälkeen kiiruhdin takaisin hostelliin, pakkasin mukaan vettä, suklaata ja uimapuvun ja lähdin liikenteeseen enempiä suunnittelematta. 

Harhailuni päätyi satamaan ja katselin, minkälaisia retkimahdollisuuksia siellä oli tarjolla. Vanha rouva ja herra yrittivät kovasti saada minua mukaan parin tunnin kiertoajelulle lasipohjaveneellä, mutta siinä oli rahastuksen makua. Ystäväni Lonely Planet tuli jälleen apuun: näin Jadrolinijan toimiston ja muistin, että heidän lautoillaan pääsee lähisaariin. Menin tiedustelemaan, koska lähtee seuraava lautta lähimmälle saarelle ja paria kymmentä minuuttia myöhemmin jo istuin autolautan kyydissä matkalla Ugljanin saarella sijaitsevaan Prekon kylään.

Zadar jäi taa...

...ja edessä (n. puolen tunnin laivamatkan päässä) odotti Ugljan!

Satamaan saavuttuani lähdin etsimään keskustaa, mistä toivoin löytäväni kartan tai jotain muuta tietoa siitä, mitä saarelta löytyy. Opasteet näyttivät vähän minne sattuu, mutta päätin lähteä samaan suuntaan kuin suurin osa ihmisistä. 

Jonkin aikaa tallustettuani tulin Prekon hiljaiseen keskustaan ja, uskomatonta kyllä, löysin turistitoimiston joka oli auki. Siellä oli erittäin tylsistyneen näköinen nuori mies, joka myi minulle kartan. Kysyin häneltä, mitä täällä saarella oikein voi tehdä ja hän ehdotti, että käy vaikka saaren korkeimmalla paikalla. Sinne kävelee n. 1,5 tuntia suuntaansa. Lähdin siis nousemaan rannasta ylöspäin ihaillen kaunista kylää ja metri metriltä hienommaksi muuttuvaa maisemaa.

Kiipustin ylemmäs, kaupunki jäi taa ja tilalle tulivat oliivipuutarhat.

Matkani jatkui kohti Sv. Mihovilia (valitettavasti koko aikaa ei menty ylämäkeen, vaan ensin ylös yhden mäentöppyrän päälle, sitten alas laaksoon ja sitten uudestaan ylöspäin) ja pian määränpää näkyikin jo edessä. Sv. Mihovilin silhuetti erottuu hyvin Zadaristakin katsoessa. Mäellä on 1300-luvulla rakennetun linnoituksen rauniot, joiden keskelle on pystytetty harvinaisen ruma (mutta varmaan sitten tarpeellinen) radiomasto. 

Sv. Mihovil, tästä riitti vielä mutkittelevaa tietä.


Ja jännittäviä maisemia!

Viimeiset sadat metrit mentiinkin sitten vähän haastavampaa kinttupolkua (varsinkin kun lähdin seikkailemaan tennareilla - lenkkarit jäivät hostelliin ja vaelluskengät Suomeen)...

Mutta lopulta (1,5 - 2 tunnin patikoinnin jälkeen) pääsin perille.

Pujahdin sisään ruosteisen oven raosta ja tulin radiomaston hallitsemalle linnanpihalle. Rauniolla kulki puolisortuneita rappusia sinne tänne ja kiipesin niitä pitkin muurille. Tuuli iski vastaan niin älyttömällä voimalla, että oli pakko koko ajan pitää kiinni jostain tai pysytellä matalana. Mutta maisemat iskivät vielä kovemmin.

Näkymä Ugljanista alkavaan, silmänkantamattomiin jatkuvaan saaristoon päin. 

Jälkeenpäin ajatellen taisin vuorotellen hihitellä mielipuolisesti tai huudahdella "Ooo!" koko sen (pitkähkön) ajan, kun raunioilla kiipeilin. Se ei pahemmin haitannut, sillä sain enimmäkseen olla ylhäisessä yksinäisyydessä niin patikoidessa kuin maisemapaikalla. Tuli sinne yksi reppureissaajapariskunta hieman minun jälkeeni, mutta olivat aivan yhtä pöllämystyneen ihastuneita kuin minäkin.

Tuuli sekoitti tukan ja kauniit maisemat pään. 

Zadar häämöttää vastarannalla.

Lopulta maltoin lähteä takaisin satamaan päin, sillä sekopäisen hienosta fiiliksestä huolimatta huomasin ajatella, että pimeällä täällä maastossa ei välttämättä ole ihan yhtä mukavaa. Ja sadepilvet alkoivat roikkua yhä alempana. Paluumatka sujui nopeasti mahtavissa tunnelmissa - en ollut yhtään osannut odottaa näin hienoa retkeä. Prekoon päästyäni olin hikinen ja menin uimaan (paikallisten oudoksuvista katseista huolimatta). Täkäläisten mielestä uimakausi on ohi, mutta veden lämpötila oli mielestäni samaa luokkaa kuin Suomessa heinä-elokuussa, eli hyvin tarkeni. Ehdin puoli kuuden lauttaan ja merellä satelivat päivän ensimmäiset pisarat, jotka loppuivat lyhyeen. Zadariin päästyäni nautin kaupungin illasta, söin jättimäisen pitsan ja herkkujäätelön, jotka todella tunsin ansainneeni. 

---------------------------------------------------------------------------------------

Sunnuntaina jalkani huusivat hoosiannaa muuten mahtavan, mutta surkeilla kengillä tehdyn Ugljanin reissun jäljiltä. Alkuperäinen suunnitelmani oli suunnata Paklenican kansallispuistoon, mutta päätin haudata ajatuksen päivän patikkaretkestä käveltyäni kaksi päivää kaupungin katuja ja kiipustettuani Sv. Mihovilille. Mieli teki kuitenkin retkeilemään, joten ajattelin vuokrata pyörän ja antaa kävelylihasten vaihteeksi levätä. Sain etsiskellä vuokraamoa melko kauan ja meinasin jo luovuttaa, mutta lopulta kävelysillan toisesta päästä uuden kaupungin puolelta löytyi auki oleva vuokraamo, joka vuokrasi suht hyväkuntoisen pyörän 80 kunalla, eli reilulla 10 eurolla koko päiväksi! Olin erittäin tyytyväinen, koska olin kuullut että pyörän päivävuokra on yleensä 200 kunan paikkeilla.

Hyppäsin siis pyörän selkään ja lähdin polkemaan rantatietä pitkin poispäin kaupungista. Olin katsonut karttaa sen verran, että tiesin tien vievän lopulta Nin-nimiseen kaupunkiin, joka sijaitsee noin 16 kilometrin päässä Zadarista. Aikomukseni oli kuitenkin polkea sellainen matka kuin huvittaa, katsella maisemia ja mennä vaikka rannalle löhöämään, jos siltä tuntuu. Rantatieltä aukeni hienoja maisemia ja pysähtelin niiden äärelle aina kun huvitti.

Välillä lepuuttelin jalkaparkojani laiturilla. Tänään olin myös fiksumpi ja valitsin lenkkarit!

Tie kääntyi sisämaahan päin, mutta päätin seurata rantaviivaa ja nauttia merinäkymästä niin pitkälle kuin mahdollista. Lopulta se kävi melko haastavaksi...

Tästä kivenmurikat vain kasvoivat, kunnes olivat lohkareita. En kuitenkaan halunnut kääntyä takaisin vaan päätin sitten kanniskella pyörää hetken aikaa. Lopulta huomasin, että tiheän piikkipusikon läpi johtaa polku poispäin rannasta ja arvelin, että jostain tuolta se tie varmaan löytyy. Selviydyin pusikosta pienen kiroilun ja useamman raapaleen jälkeen ja löysin hieman isomman polun, jota pystyi jo ajamaan pyörällä. Polku tuli kylään, enkä tiennyt yhtään missä olin, sillä karttani päättyi Zadarin rajamaille. Halusin selvittää sijaintini ja lähdin etsimään jotakin suurempaa tietä. Lopulta löysin tienviitan Zadar-Nin ja arvelin, että paras etsiä se varsinainen tie. Sinne saikin kiipustaa hetken matkaa.

Tuolta mihin tie näyttää loppuvan oli vielä satoja metrejä jyrkkää alamäkeä (tai tässä tapauksessa ylämäkeä, kun sieltä päin tulin) rantaan... Onneksi maisemat olivat edelleen hienoja!

Pääsin ison tien varteen ja siellä olevasta viitasta selvisi, että olin tullut rantapusikosta Kožinon kylään, eli olin reilun 7 kilometrin päässä Zadarista. Matkaan oli vierähtänyt pari tuntia. Jatkoin isoa tietä kohti Niniä ja päätin, että äkkiäkös tästä sinne poljen kun matka on jo puolessa. Ensin ylämäki jatkui, mutta sitten lähdin laskettelemaan n. parin kilometrin alamäkeä, jonka keskivaiheilla eteeni ilmestyi huikea vuoristomaisema. 

Reaktioni oli hieman sama kuin Ugljanilla (ja yleensäkin, kun näen yllättäen jotain käsittämättömän hienoa). Taisin kiljaista ääneen, että "VUORIA!" (taaskaan ei ollut ketään kuulemassa), minkä jälkeen hoilotin loput alamäestä Sound of Musicia ja kaikkea muuta, mitä mieleen tuli (mäki oli aika pitkä, kuten sanottu). Mäen alla odotti Zaton, joka on viimeinen kylä ennen Niniä. Tasankomaiseman taustalla kohosivat Velebitin vuoret. 

Pian saavuinkin jo Niniin. Kaupungin vanha osa sijaitsee saarella ja suuntasin ensimmäisenä sinne. Ninin vanha kaupunki on pieni ja kaunis, mutta vuoristomaisema veti puoleensa niin, etten malttanut tutkia sitä kovin tarkasti. 

Marssin kaupungin läpi ja siellä odotti matkan pää. Mitä muuta ihminen tarvitsee kuin merta ja vuoria? Ehkä eväät, mitkä nekin olin onneksi pakannut mukaan.

Toisella puolen lahtea näkyvät Velebitin vuoret jakavat Kroatian kahtia ranta- ja mannerpuoleen niin ilmaston, maiseman kuin kulttuurinkin puolesta. Paklenican kansallispuisto sijaitsee kyseisessä vuoristossa ja olin iloinen, että sain nähdä siitä tällä tavoin vilauksen, vaikken sinne tällä matkalla jaksanutkaan mennä retkeilemään. Eväspaikastani näin, että keskellä lahtea kulki hauskan näköinen hiekkakannas. Lähdin tutkimaan, olisiko se kenties jostain kohdasta kiinni rannassa ja löysin rauhaisan poukaman. Kannakselle olisi varmasti päässyt kahlaamalla (kuten sitten näinkin joidenkin tekevän), mutta tyydyin ihailemaan sitä rannasta. Ilma oli aurinkoinen, mutta pohjoistuuli viilensi sen verran, ettei tehnyt mieli vaihtaa uimapukuun.

 Matkamuistoja kuitenkin keräsin rantavedestä. 

Päivä alkoi taittua iltapuolelle ja päätin jälleen pyrkiä kotimatkalle valoisana aikana. Lähdin polkemaan takaisin Zadariin päin ja matka sujui rivakasti ison tien vartta (selviydyin kunnialla jopa siitä valtavasta mäestä, jonka laskettelin aiemmin päivällä alaspäin). Halusin kuitenkin päästä rantaan katsomaan auringonlaskua ja Diklon kylän kohdalta laskettelin jälleen pikkutietä kohti merta. Muistin tulomatkalta Diklon olevan jo aivan Zadarin laitamilla, joten arvelin etten päädy tällä kertaa mihinkään piikkipusikkoon - enkä päätynytkään. Löysin rannan ja sieltä kioskin. Ostin oluen ja istahdin betonilaiturille seuraamaan maailman kultaisinta auringonlaskua. 

Auringon painuttua mailleen poljin hiljalleen takaisin kaupunkiin iltaruskon värjäämää rantatietä.

--------------------------------------------------------------------------------------------------

Maanantai-aamuna oli aika sanoa näkemiin syksyiseksi muuttuneelle Zadarille. Johtuiko sitten omista tunnelmistani vai nopeasta vuodenajan vaihdoksesta, että huomasin vasta nyt puiden saaneen syysväriä?

Maanantai-aamupäivä Zadarin torilla.

Pakkasin kamppeeni, palautin pyöräni ja tallustin bussiasemalle, missä hyppäsin Zagrebin bussiin haikein, mutta virkistynein mielin. Kotimatkalla sain nähdä vuoristomaisemat ja ruskan, jotka tulomatkalla jäivät sateen ja pilvien takia näkemättä. Kaikki sanovat, että harmi kun en päässyt Zadariin kesällä, mutta täytyy sanoa että syysmaisemien ja viikonlopun ilmojen perusteella kesämatkailu on yliarvostettua. Näistä päivistä en muuttaisi yhtikäs mitään!

THE END